Nuo sanat kuulin eilen ja ne on osasyy nyt tähän postaukseen.
Mie oon elämässäni käyny läpi niin monii juttuja ja taistellu aikalailla yksin, omien ajatusteni kanssa, ettei sitä aina itsekään tajua, saati sitten toiset.
Oon myös saanu kiitettävästi apua hädän hetkellä, mutta mikä siinä on, kun tuntuu aina niin haastavalta jotain pyytää?
Osaan kyllä kysyä, mutta aina siinä on pieni haasteensa. Se ei jotenki ole mitenkään "miuta".
Mielummin uhmakkaasti näytän, että kyllä mie pärjään, vaikka pohjimmiltaan saatan vavista kuin pieni lehti tuulessa. Mutta ei. Mie osaan!
Ja olen osannutkin.
Mutta miksi. Siis oikeesti miksi ja mistä se epävarmuus kuitenkin kumpuaa? Aina taustalla on se pelko, että "mitä jos en osaakkaan.." kun kuitenkin joka hemmetin kerta mie oon osannu, oon selvinny. Jos en täysin itsenäisesti, niin pienellä avustuksella kuitenki.
Eihän meistä ketään ole edes luotu selviämään yksin.
Tää maailma on liian iso paikka sellaseen.
Mie oon vaan sellanen, että miun tarvii joskus kuulla jonkuu sanovan, miten ne asiat on. Aina ei kato itte tajua. Sitten, kun joku sen sanoo ääneen, osaa ehkä itsekin pysähtyä miettimään ja sitten syttyy sellanen Einstein-valo pään päällä, kun hoksaa mikä on homman nimi silleen oikeesti.
Syyllistyn turhan usein ns.ylimietintään ja sillä ihan tahtomattakin ruokin sitä epävarmuutta.
Yhtenä päivänä miun ystävä sano, että mie ajattelen liikaa,mitä toiset ajattelee. Ja niinhän se on.
Mie oon aina laittanu toiset miun etusijalle. Vaikka nykyään osaankin huolehtia itestäni just tän fitnessperseilyn ansiosta, niin silti miun takaraivossa aina jäytää se, mitä voisin tehä muiden hyväks.
Tällä hetkellä miun elämässä on niin erilaisia ihmisiä. Ja miusta se on vaan rikkaus. Kaikilla on oma paikkansa miun sydämessä. Ja mie ainakii toivon niiden tietävän, ketä tarkotan. Tokihan on ehkä jopa kymmenittäin sellasia "hyvän päivän tuttuja", joista tykkään mutta ne ei ole kuitenkaan osa miun arkea.
Mie nyt vaan oon sellanen, että tykkään hirveen monesta ihmisestä, mutta ne, jotka miulle merkitsee eniten...noh..niissä on vaan sitä jotain ;) Ja tottakai toivon, että tunne olis molemminpuoline.
En mie jaksa tuhlata aikaani sellasiin, jotka ei yhtään tunnu välittävän.
Miun elämä oli joskus tosi pitkään turvatonta ja...noh..ei ihan olla synnytty kultalusikka perseessä, eikä saatu aina sitä mitä on haluttu. Tää elämä on tehny miusta tällasen.
Oon taistellu tieni tähän.
Nykyään haenkin elämältä just sitä turvallisuuden tunnetta, sitä, että tässä on jotain järkee.
Elämä on vaan liian lyhyt ja vaikka moni asia vaatii aikaa, niin koskaan ei pidä antaa periks.
Haluun tehdä, nähdä ja kokea. Nauttia elämän pienistäkin iloista ja ottaa hetkestä kiinni.
En mie havittele kuuta taivaalta, vaan haluun ihmisten tajuuvan edes pienen murusen verran miun ajatusmaailmaa.
Vaikka haen turvallisuutta, niin silti en haluu, että elämä ois mitään tylsää ja tasapaksua. Siks taito nauttia niistä ehkä pieneltäkin tuntuvista asioista on miun mielestä rikkaus.
Oon aina tuntenu olevani jotenki erilainen. Ehkä siks miusta tykätään/ollaan tykkäämättä?
Oon tajunnu, että vaikka elämä on tyrkkiny ihan helvetin rankkojakii juttuja miun naamalle, nii silti sillä kaikella on ollu jokin tarkotus.
Tokihan miekii oon vaan ihminen ja haaveilen asioista, jotka vois tapahtuu "sitten kun..", mutta oon pyrkiny siihen, että jos tuntuu, että jotain tarvii ja haluaa tehdä niin jollain tasolla se on toteutettava. Tosiaan miulta puuttuu se kultalusikka ja lottovoitto ja jotkut haaveet liittyy toki siihen, että ne voi toteutuu vasta sitten kun on rahaa, mutta näillä mennään nyt.
Tässä hetkessä.
Elämässä on kuitenkin niin paljon järkee just nyt ja miusta on hienoa, että vaikka mieli yrittää välillä tehdä jekkujaan, niin silti pohjimmiltaan miun on hyvä olla.
Ja kyllä, elämäni ihmiset on isoja vaikuttajia siihen. Täysin yksin ois helvetin tylsä taapertaa.
Kuulin myös yhtenä päivänä, että miusta kuulema hehkuu energia ja elämänilo. Kiitos tälle ihanalle ihmiselle siitä <3 jotenki tätäkään ei tajunnu, ennenku miuta vähän tyrkättiin jotta "herää pahvi" :D
Mutta niinhän se on, oli tunne mikä vaan, se täytyy pystyä näyttämään. Tosin suuttumaan miuta ei kovin herkästi saa, mutta anyway :D saa iloita, itkeä ja mököttää, ihan mitä vaan. Siks onkii hyvä, että on tyyppejä jotka sit pystyy niit tunteit ottaa vastaa.
Joskus on tilanteita, joista mie innostun ihan tosi kovin. Siis, että tarvii päästä tekee jotai ja haluun että kaikki osallistuu siihen niinku hetinyt. Mutta sanotaanko kahdeksan kertaa kymmenestä se ei aina mee sillee :D no sit turhaudun, ehkä kiukustun ja aattelen "teen sit v***u itte.." mut eipähä oo ainakaa kovin moni päähänpisto jääny tekemättä siks ku joku toine ei innostu!
Mie ny vaa oon tällane. Oikeesti ku elämä on tässä ja NYT. Kuin moni tajuaa?
Että sellanen sekametelipostaus tähän väliin. Eläkää ihmiset, älkää kangistuko kaavoihinne. Uskaltakaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mieluusti vastaan asiallisia kommentteja :)