Kun peilikuva vääristyy...

Miulla on jo pitkään ollu epätoivo tän miun homman suhteen. Välillä toki on tullu niitä pieniä toivon pilkahduksia, mutta joka päivä on tullu jotain mikä sitten taas latistaa.
Joo, mie oon antanu liikaa valtaa niille typerille ajatuksille, kun niitä hyviäkin on.

Mie tosiaan alotin sen herkkulakkoilun ja tänää sit typeryyksissäni menin astumaan vaakaan. Eilen hierojan kanssa puhuttiin, että vaakaa ehkä jopa kannattaa seurata, jotta tietää miten miun "lakkoilut" vaikuttaa painoon. Noh...karu totuushan on, että tähä hommaa sit lähettii kilon painon NOUSULLA!
Jumankeuta mikä raivo meinas tulla ja treenit sit jäikin vähän puolitiehen kun ei vaan ollu mitään intoa enää niitä puntteja nostaa.

Salilta lähtöä tehdessä, eräs tuttu nainen höpötteli, että mie oon kuulema hänelle hyvä esikuva siitä, miten painonpudotuksessakin voi tosiaan onnistua ja ettei miun tarvis huolehtia siitä yhdestä kilosta, sillä hänen mielestään näytän pieneltä.
Toinen kaveri tuli sitten ovella vastaan ja nauroi päin naamaa "etköhän sie ota jo turhan vakavasti tuon homman??" Njoo, ehkä huvittavaa ulkopuolisen silmistä, mutta ei miulle. Missä menee se raja, kun voi sanoa että otan liian vakavasti? En koe, että tätä vois kovin leikilläänkään tehdä?..

Mutta kuinka paljon mie haluisin olla kuten muutkin, hautautua sohvan nurkkaan makuunin irtokarkkupussi kainalossa ilman huolta siitä seuraavasta pahasta olosta ja morkkiksesta. Kuinka paljon mie haluisin olla tyytyväinen siihen, mitä mie näen peilistä.

Aloituksesta tähän päivään. Mie nään aina vaan tuon harmaapaitasen pullukan, jolla on toive laihemmasta kropasta. Varmaan nää on miun hätähuutoja siitä, kuin paljon tarvin lisää taistelutahtoa ja ymmärrystä siitä, että tää on nyt se, mitä mie haluun ja tää on miun elämäntapa.
Miks silti aina vaan kannustetaan hölläämään, olemaan samaa pullamössöä kuin ennenkin?

Lupauduin vielä huomisaamuna menemään salille. Jospa taas uuteen nousuun? En tiedä...