Tämän hetken oloja.

En voi sanoa, että elämässä mikään olis tullu miulle valmiina.
En ole syntyny kultalusikka hanurissa ja saanu aina kaiken ku vähän olen inahtanut.
Onhan se ottanu päähän, mutta sellasta se elämä välillä on.
Kaikki ei mene kuten strömsössä ja eikä se tavarakaan nyt ihmistä onnelliseksi kuitenkaan tee.

Oon menettäny paljon, ehkä enemmän kuin moni koko elämänsä aikana.
Mutta saanut myöskin.
Kokenut paljon pahaa, mutta myöskin hyvää.

Ne kaikki on miuta jollain tapaa opettanut ja kasvattanut. Tehnyt miusta sellasen ihmisen kuin nyt olen.
Herkän paskiaisen joka ei hyväksy ihan mitä vaan eikä päästä kovin monia lähelle,

Olen selviytyjä. Näin olen kuullut.
Taistelija. Sellanen, joka joutuu "odottelemaan" ja tekemään töitä saadakseen haluamansa.

Miuta on myös eräs tosi läheinen ihminen auttanut enemmän kuin voisin toivoa. Jokin aika sitten pelkäsin, että olin hänet menettänyt oman typeryyteni takia, mutta näin ei kuitenkaan ollut.
Elämässä on ollut niin paljon tilanteita, etten tiedä mitä olisin tehnyt ilman häntä ja mitä nyt yhtään tätä omaa elämääni oon oppinu tietämään niin varmaan jatkossakin tulee.

Viime aikoina miun on ollu melko paha olla. Sitä on vähän hankala myöntää, mutta on pakko.
Tottakai on hetkiä, että elämä on ihan hemmetin siistii ja kivaa, mutta tuolla jossain taustalla on hieman tummempia vesiä kuin pitkään aikaan.
Oon sanonu suoraan, että jos miuta ei kestetä niin voin mennä kyllä vaikka roskiin.
Mutta on luvattu kestää ja tukea. Se on kuulostanu hauskalta kun olen sanonut noin, mutta se tunne on jotain ihan muuta kuin hauska.

Se, mitä oon käyny läpi pelkästään tässä parin vuoden aikana. On myöskin aikalailla ilmeisesti käsittelemättä. Saatan ehkä vaikuttaa siltä, että jestas miten kiva kun on uudet elämäntavat ja kaikkee ja vanhaan ei enää palata! Mutta.
Tai siis onhan se näin, mutta mitä sieltä peilistä katsoo? Edelleen se +20kg. Epävarma pullukka.
Se joka pelkää ettei kelpaa. Se joka ahdistuu siitä, kun housut kiristää,vaikka ne tekee sen reisistä ja se on kuulema hyvä?

Tiedän, että miun pitäs rauhottua. Antaa itelleni aikaa.
Ja näin oon päättäny tehdä.
Mie tajusin, etten voi enää saavuttaa miun tavotteita, ennenku oon saanu päässä asiat järjestykseen.
Ulkopuoliselle tätä on hemmetin vaikeeta selittää, mutta miun pitäs oppii hyväksyy itteni ennenku lähen tavottelee suurempaa.

Mie tarvin siihen myös apua ja tukea. Mahdollisimman monelta. Who is with me?
Kertokaa.

Tänää kävin opettelee räkkivetoja. Pelotti ehkä vähän ja painot oli säälittävät, mutta se on sellane setti, että tekniikka täytyy saada haltuun. Yhtää en tiedä menikö edes sinnepäin, mutta tuntu ainakin.
Whoop whoop!

Kaikki ei ole ihan niin yksinkertasta ja helppoa. Se on huomattu.

Täytyy varoa etten tipahda

Oon ennenki käyny läpi sitä, miten laihdutus ja elämäntapojen muutos on miuhun vaikuttanu.

Ylipainoisena mie todella kärsin. Olin hyväksikäytetty, petetty. En pitänyt itsestäni, mutten osannut tehdä mitään asialle.
Muutokseni jälkeen muutama ihminen on kuitenkin jäänyt miun kelkkaan ja he hyväksyvät miut ihan omana itsenäni.
He ovat hyväksyneet miut ennen ja hyväksyvät nyt.

Mutkien kautta miun elämään on tullut uusiakin ihmisiä. He, jotka hyväksyvät miut nyt.
Nykyisenä minuna. He eivät tiedä mitään siitä, mitä olen käynt läpi.
Tai kyllä tietävät. Pintaraapaisun siitä, mitä ehkä ovat lukeneet. Nähneet kuvia.

Tätä on niin hankala selittää. Kukaan kun ei ole ottanut askeltakaan miun kengissä.

Mie oon löytäny sen terveellisen elämäntavan ja miulla on toiveita ja tavotteita.
Viime kuukausina vaan ollut niin hitokseen rankkaa, että tuntuu kuin tavotteet vaan lentäisivät kokoajan kauemmas ihan vaan siksi kun koen, etten ole täysin kunnossa vaikka miten haluaisin.

Yep. Miulla on nähtävästi tullu painoakin. Tosin joku miulle väitti, että kyllä siellä on lihastakin seassa. Vaakaan en ole uskaltanut hypätä mutta viime talviset toppahousut ahdistaa.

Se, mikä miusta on kuitenkin surullisinta, on ehkä se kun tämän "havainnon" tehtyäni ajattelin ensimmäisenä EI SAATANA MIKÄ LÄSKI...DIEETILLE PITÄS.. 
Mutta peilistä ei katso se (ainakaan niin iso)läski. Vaan treenanneen näköne, muhkeet reidet, joskin löysää ylipainon jäljiltä omaava tyyppi.

Mistä nuo ajatukset johtuu? Menneisyydestä.
Siitä epävarmuudesta, joka miussa on kuitenki päälimmäisenä.
En ehkä vieläkään ole täysin sinut itseni kanssa. Opinko siihen koskaan?
-Saatan vaikuttaa siltä,että itsevarmuus on osa minua. Mutta olen tyyni kuin myrskyä edeltävä vedenpinta. Haavoittuva...

Miksi mie kerron tästä? Koska on pakko.
Epävarmuus ja pelko siitä, etten riitä on todellista.
Ne jotka on kestäny miuta, ovat tärkeimpiä ikinä. Ne jotka on vasta liittyny miun matkaan, ovat myöskii tärkeitä, mutta ehkä pidän teihin kuitenkin pienen etäisyyden?
Sen käden mitan ainakin.
Ehkä ymmärrätte?
Se ei vähennä miun arvostusta teitä kohtaan, mutta aavistatteko miun pelon kuitenkin?

Mie en yhtään tiedä, mitä pitäis tehdä ja mihin mennä. Sen tiedän, ettei tätä taistelua jaksa yksin.
Jos elämästään liki 30 vuotta "sai selkäänsä" nii ehkä kestää tovi nousta täysin jaloilleen?

Näyttääkö tämä takapose siltä, että tartteis dieetin?

Kuulumisia...

Miten onkin taas näin hankalaa? En kohta pidä itsestäni sitä vähääkään kun pää on liiankin pyörällä.
Miuta raastaa ihan helvetisti tää työttömyys. Se, ettei ole "mitään tekemistä", ei sitä fiksua rytmiä elämässä.
En saa kokea itteeni hyödylliseksi. En olla avuksi.

Toinen osapuoli nyt sentään on antanut miun ruveta "remppailee" sen taloa. Maalia mie oon nyt tässä heitelly vähän sinne suntänne. Toistaiseksi sekin projekti alkaa olla lopuillaan ja ahdistun jo valmiiksi siitä, kun en tiedä mitä tekisin.

Miuta ahistaa myös rahattomuus. Se nyt on aika selvää ettei elämä ole kovin luksusta työttömänä.
"Onhan siulla se mies, kun käy töissä.." Jep. niin on, mutten todellakaan laske hänen varaansa kaikkea.
Oon niin tottunu siihen, että itse pidän itsestäni huolen ja vasta oikeassa tarpeessa pyydän apua.

Tunnen itteni myös samalla jotenkin ihan tosi ulkopuoliseks niin monesta asiasta.
Nythän miulla olis aikaa laittaa itteeni "elämäni kuntoon", mut tiedättekö kun en pysty.
Aikaa ja haluakin on kyllä, mutta tuntuu etten osaa.
Bongasin yyberhyvän tarjouksen eräästä nettivalmennuksesta, mutta sitäkin aloin epäilla, pystynkö sittenkään sitä kustantamaan. Miulla oli jälleen haaveissä päästä "body-idolini" luokse treenaamaan, mutta tarkemmin kun aloin laskemaan taas noita senttejä nii joo, ei tartte. Ei tosiaan..

Tiedän, että murehdin ehkä liikaakin, mutta miun on lapsesta saakka tarvinnu pitää huolta itestäni. Se on niin juurtunu selkärankaan.
No okei, tokihan mie sorruin ja ostin hitoksee hienot punaset kengät. Makso 20€, mut onpaha nyt sit tossukat mitä välillä vaihtaa ja toivon, että ne pitää kans vettä sit.

Itteeniki ärsyttää tää kiukuttelu köyhyydestä, mutta onhan tää hemmetin masentavaa kun haluis mennä ja tehä, kokea ja nähdä. Saada tukea treenille, mutta ei....
Kyllä, mie tiedän monia treenipiireissä pyöriviä jotka vaikka saattaiski tsempata jos avaisin suuni, mut mie en uskalla sitäkään enää tehdä. Tai en ainakaan silleen suoraan ja rehellisesti. Koen itseni taakaksi.

Se, että saatan vaikuttaa siltä että joo! Kyllä mie tiijän ruhoni suhteen, mitä teen ja mitä tarvii tehä mut se taistelu mitä kuitenki käyn, ei oo ihan helppoa.
Kyllä, mie oon hakenu töitä mahdollisista ja mahdottomistakin paikoista, mutta ei vaan tärppää.
Niin moni paikka vaatii mahdollisuuden oman auton käyttöön, mutta sitä nyt ei ole.
Vietti veis vanhustyöhön, josta varmaan hommiakin sais, mutta polveni estää taas sen.

Ai hei? Mikä miun elämässä on hyvin? No tuo mies tuolla mikä tällä hetkellä nukkuu. Se kovasti miuta ainakii yrittää sietää...Kiitos hormonieni, joista löytyi myös selitystä käytökselleni, on hälläkin ollu kestämistä kyllä välillä. Ja toki on muitakin tärkeitä läheisiä, joista on miulle iloa. Tuntuu vaan, että se oon mie itte joka on ottanu vähän askelta taaksepäin etten rasittais liikaa.

Olo on aika neuvoton. Itkettää.
Lähen nyt vaikka haravoimaan lehtiä.

Elämän tuumailuja

Niin siinä kävi, että flunssa sai miusta otteen.
Siks ehkä maltankii hetkeks pysähtyä silleen, että viittin jotain kirjottaa.
Kirjottaa niitä sekavuuksia, mitä päässä on viime viikkoina pyöriny.

Elämä on ollut seikkailuja, uuden oppimista, hyvää mieltä. Mutta myös pettymyksiä.
Nähnyt ja kokenut paljon.

Mie pääsin viettämään uskomattomat viisi päivää sellaisessa seurassa, mitä en ehkä enää koskaan tule kokemaan. Ne päivät, ihmiset ja tapahtumat varmaan tulee jäämään aina mieleen.
Mie oon treenannu salilla, ulkoillu ja olin iloinen kun välillä siellä ulkoilureissulla oli seuraakin.
Oon miettiny miun tavotteita kropan suhteen ja päättäny mennä niitä kohti, mutta siinä on myös oma ristiriitansa.

Käytiin miun isän luona ja hänen tilannehan on se,ettei hän pysty edes kylkeä kääntämään itse, saati sitten syömään. Ja mie stressaan jostain roikkuvasta vatsanahasta ylipainon jäljiltä?
Ihan saatanasta, tiedän. Ja siks aloinkii miettimään, onko tässä omassa jutussa järkeä.
MUTTA, sitten kun kuitenkin karu totuus on myöskin se,että tää on miun elämä ja miun kroppa.
Mie päätän,  mitä haluan tehdä tai jättää tekemättä.
Totta hitossa vaan on korostunut se,miten hienoa on kun pystyn kuitenkin liikkumaan.
Miulla on kyky siihen.
Ja siitä miun on otettava kaikki irti, vaikka miten jalat oireilis niin eteenpäin tarvii mennä.
Tiedän, että sitä miun isäkin toivoo ja tiedän sen olevan ylpee miusta,

Ai että..hyvä etten unohtanu mainita että olihan miulla tuossa kuun alussa myös yksi suuri seikkailu kun pääsin treffaamaan erään fb foorumin porukkaa!
Siinä mielessä jäin sujuvasti ulkopuolelle kun oli sovittu, että porukka vetää ulkotreenin ja miun polvivamma nyt estää "kaiken kivan" nii hiippailin siellä taustalla sitten ja napsin kuvia.
Muuten tuohonkii viikonloppuu mahtu tosi kivoja seikkailuja,  hyvää seuraa ja herkkuruokaa.
Just sellasta settiä, mistä itse saan voimaa <3

Mutta....en tiiä..tässä kipeenä ollessa taas huomaa oman haavoittuvuutensa, sen miten yksinäiseks voi itsensä tuntea kun "menee huonosti".
Pääosin omasta seurasta saanu nauttia kun toinen puolisko on illat/yöt töissä ja päivät nukkuu kotonaa nii ei siinä paljon toisesta seuraa ole.
Eilen hän kävi kuitenkin hetken moikkailemassa ennen töihin menoa.
Parilta tyypiltä sain toipumistoivottelut ja kyllä se sentään lämmitti mieltä. Kiitos heille <3

Muutenkii miun pää meinaa tehdä tepposia kaiken mahdollisen suhteen, että melkonen kaaos tuo miun korvien väli on ajoittain eikä se ainakaan helpota toipumista, saati sitten niitä miun tavotteiden saavuttamista kun taas sinne salille pääsen.
Hämmentävää.

Oli tuossa myös yks tilanne kun tunsin itteni niiiiin säälittäväks ihmisperseeks, ettei mitään järkeä.
Se itseasiassa painaa vieläkin miun mieltä ja en tiiä miten tän selvittelis.
Tai tiiän, ottasin puhelimen kauniiseen käteen ja selvittäisin. Tai ainaki yrittäsin, mutta pelottaa....
Toinen puolisko on kyllä kehottanu, että varmaan se olis miun tehtävä ottaa ko,ihmiseen yhteyttä, mutta nähtäväksi jää...
Ahdistaa vaan kun tuntuu, että vaikka kuinka yrittää kaikkensa nii silti asiat menee pieleen ja sitten tulee niitä oloja kun tuntuu että on turhaa edes yrittää kun "turpaan" tulee kuitenkin.

Että..kaiken tän epä-fitnessperseilyn allakin on vain haavoittuvainen Sanna, joka haluu vaan kaikille hyvää, mutta kaipaa myös itselleen apua. Ei tätä elämää ole kenellekkään luotu pärjättäväksi yksin.
Mutta se avun pyytäminenkin on ehkä jo turhaa? Kun pelko torpatuksi tulemisesta on niin suuri.
-Kyllä mä pärjään! Saatan sanoa, etten tarvi mut olis ees yks ihminen, joka tajuu, että tarvin sittenkin.

Tuntuu, että miun on aina oltava se adhd-sekopää Sanna josta tykätään vaan sillon kun se kikattaa ja nauttii elämästä ja iloitsee vaaleanpunaisista sukista.
Sitähän mie pohjimmiltani olenkin. Saan niin hitosti voimaa ja energiaa niin pienistäsuurista asioista, ettei sitä kaikki aina edes tajua. Mutta kuten sanottu, miussa on myös se toinen ääripää.
Ja on vaikee tajuta,että on ihan okei myöntää se.
Se,että tykkään fitnessperseillä tai saatan romahtaa siitä kun en saa ruohonleikkuria käyntiin, se kaikki on miuta. Ymmärrättekö?

Mie oon tullu pitkän matkan tähän. Ne jotka on vasta oppinu vähän tuntemaan miuta, eivät voi edes kuvitella mistä kaukaa olen tullut. Mitä olen ollut ja mihin en koskaan halua enää palata.
Kysykää. Kyllä mie kerron. Se oli aika pelottavaakin kun jälkikäteen ajattelen.

Viime päivien sekavuuksia

Joidenkin asioiden kohdalla tuntuu, että vaikka miten yritän, en onnistu.
Välillä tuntuu,että onkin parempi luovuttaa heti.

On kuitenkin paljon asioita, mistä tulen hyvälle tuulelle ja miksi olen onnellinen.
Miulla on joku, joka on kiinnostunut kiireenkin keskellä siitä, mitä miulle kuuluu.
Ottaa kädestä. Pitää huolta.
Ja samoin, itsekin yritän antaa itsestäni mahdollisimman paljon hänelle.

Tykkään niin monista ihmisistä ja olen kiinnostunut heidän ajatuksistaan ja tunteistaan, mutta rehellisesti voin sanoa tulevani ajoittain surulliseksi siitä, että miuta kohtaan ei tunneta näin.
En usko selittelyihin kiireistä tai "en vain saa aikaiseksi". Jos oikeasti kiinnostaa niin miksi ei näyttäisi? Kertoisi ennenkuin on liian myöhäistä?
En usko turhanpäiväiseen liibalaabaan.

Miulla oli jokin aika sitten aika pelottava pyörrytys/oksetuskohtaus. Se säväytti. Äitini on kuitenkin kuollut aivoverenvuotoon, eikä miun suvussa nyt muutenkaan nuo terveysasiat ole ihan mairittelevat, niin tottakai sitä alkoi maalaamaan piruja seinille jo valmiiksi.
Tulin myös ajatelleeksi sitä, että jos jotain tapahtuisi, niin kuka siitä saisi edes tietää?

Kysyinkin tuolta toiselta, että saisinko laittaakin hänen nimensä "ICE"-tietoihin. Sillä maailmastahan kun ei koskaan tiedä, niin ainakin ilmoitus menis hänelle ja hänellä olis sitten kontakteja muihin miun tärkeimpiin.
Kuulostaako typerältä? Ei miusta. Kuten sanottua, elämästä ei tiedä. Koskaan.

Sain hymyjä, kun yhtenä aamuna vein toiselle aamupalan sänkyyn. "Äää..eikö se kahvi vois kävellä tähän"- kuului sängyn pohjalta. No kyllähän se voi. Edelllisenä iltana paistamieni sämpylöiden kera...


Tunsin haikeutta, kun oon nyt salilla nähny pariin kertaan pt:n ohjaamassa asiakkaitaan.
Miekin haluan. "No mutta voihan sitä rahansa laittaa turhempaankin" tai "se on hyvä sijoitus itseään varten.."
No mutta mitä jos sitä rahaa EI VAIN OLE SIJOITTAA SIIHEN? Kun rahat menee laskuihin ja monipuoliseen ruokavalioon sekä salikorttiin niin ei siitä juuri käteen jää. Että...

Oon kuitenkin onnellinen siitä, että miulla on puhelimen/facebookin välityksellä mahdollisuus saada tukea ja tsemppiä. En ole siis täysin yksin.

Lenkkipolut on tuntunu tosi tylsiltä. En jaksa enää edes itkeä seuraa. Onneksi oon reipas ja osaan kävellä iteksenikin.

Ainiin ja eilen suoritin autokoulun toisen osion. Kunnialla läpi :) Se,mikä hämmens oli kyllä se kun autokoulun opettaja alkoi miulle avautua omista ongelmistaan. No ei siinä. Toivottavasti auttoi. Ehkä hänkin on hieman väsynyt...

Niin ja miulle sitä tykkäämistä taidettiin näyttää eilen, kun täti oli ostanut miulle paketillisen herrrrkullista mysliä. Se on nii hitoksee kallista etten ite ole raaskinu ostaa.
Jokin aika sitten sain häneltä paketin jämät maistiaisiks ja kun tykästyin siihe nii hää oli sitten ostanu sitä miulle lisää.
Olin kiitollinen.

Sitten miuta vähän on kiukuttanut tuo polvi. Se on nyt entistä enemmän kipeä. Välillä portaissa kävely ja jopa autosta kytkimen painaminen sattuu. Ai mene lääkäriin?
Siellä ne varmaan sanois ihan samat jutut kuin ennenkin ja eivät tee mitään. Minkäs tolle tekee...
Onneksi kuitenkin pääsen kävelemään!

Että tämmöstä. Sekavaa settiä. Tunteita. Elämäähän se tämäkin.

Laihdutus/Elämäntavat/Ulkonäkö

Mie oon tainnu joskus aiemminkin kirjoitella niistä tunnelmista, mitä laihtuminen ja sen vaikutus ulkonäköön on miun mielestä.

Se,joka väittää, ettei muka ulkonäöllä ole MITÄÄN merkitystä. Valehtelee.
Tottakai se on toissijanen juttu, mutta kyllä me ihmiset nyt vaan ollaan sellasia, että luodaan omat mielikuvat sen perusteella, miltä toinen ihminen näyttää.
Useimmiten ne mielikuvat osottautuvat vääriksi, mutta on myöskin niitä, jotka eivät vaivaudu ottamaan selvää, mitä pinnan alla piilee.

Itsehän tosiaan oon ollu koko ikäni tasapaksu pullero, kunnes otin sen niskaotteen ja päätin muuttaa elämäntapani.

Jos et ole ollu ylipainonen, et voi miun mielestä myöskään tietää, minkälaista helvettiä se voi olla.
Varmasti on myös muitakin ulkonäöllisiä seikkoja, joista joku toinen kärsii mutta itse nyt puhun nimenomaan ylipainosta, sillä siitä nyt sattuu olemaan kokemusta. Ei kuulu tapoihin huudella asioista, mistä en tiedä.

Olin lihava. En voinu millään tavalla hyvin. Oon paljon kuullu siitä, että miten miusta on tykätty lihavanakin ja onha se nyt hemmetin hienoa nähdä, että (ainakin jotkut) ihmiset on kestäny miun matkassa vaikka päätin laittaa elämäni uusiksi.

Mutta kukaan tuskin tajuaa sitä, miten mie oikeesti kärsin.
Enkai mie nyt sitä näyttäny mut kyllähän se nyt riipas. Monesti.
Tuntui, etten kelpaa. Ja näkihän sen. Monesti miut syrjäytettiin, halveksuvat katseet. Inho?
Fyysinen pahoinvointi. Mitään en jaksanut, ei huvittanut. Vaatteet ei mahtunu...

En voinu kattoo itteeni peilistä. Nyt otan selfieitä ärsyttävyyteen asti.
Oli miulla ehkä välillä hetkiä, jolloin jollain tapaa ehkä hyväksyinkin itteni, mutta ei sitä kauan kestäny.
Aina tuli jotain, mikä sai miut tajuamaan, ettei niin ollut hyvä.

Tänä päivänä, sen parikyt kiloa hoikempana. Lihaksia löytäneenä jopa välillä tykkään katsoa itteeni peilistä. HUOM! Välillä. Sitä kun pienen ikänsä elää pullukkana, ei kovin helposti näe sitä muutosta.
Mie en haaveile vatsapaloista ja timmistä kropasta. Haluan vaan näyttää terveeltä ja siltä, että siellä salilla on joskus ehkä käyty.
Sanokaa vaan ulkonäkökeskeiseks, mutta kyllä, mie todella tiedostan myös ne muutkin hyödyt mitä pudotetut kilot toi tullessaan. Jos vaikka miettii verenpainetta.
Ei tartte hoitajatädin enää marmattaa riskirajoista ja punasella huutavia mittarin lukemia.

Ja mitä niihin vatsapaloihin tulee..mie tiedän etten niitä edes voi saada.
Oon meinaan ollu sen verran iso, että se on tuo nahka mikä on ja pysyy.
Vaatii vielä vuosien työn ja pahimmassa tapauksessa kirurgin veitsen (MIHIN EN KOSKAANIKINÄ SUOSTU) että olisin jossai fitnessmuodoissa.
Mutta miun on hyvä näin. Mie oon terve.
Mie "pystyn elämää itteni kanssa". Vaatteet mahtuu (vaikka tässä on kerätty nestehöttöä aika reippaasti, mutta liikkumallahan nekii lähtee)...

Se,että saa välillä kuulla näyttävänsä hyvältä, on oikein imartelevaa. Sellaset kolme vuotta sitten en KOSKAAN kuullu sitä. Varsinkaan toisen sukupuolen edustajilta.

Tokihan miulla on tavotteita. Halua kehittyä, mutta välillä on hyvä hetkeksi pysähtyä ja katsella mistä on tultu. Nykyisin sitä niin moni on miulle sanonu.
Onneks oon löytäny elämääni myös ihmisiä, jotka on "samanhenkisiä" ja saattaa jopa välillä tajuta miun sali-fittnesperseily-ruoka-väsymysongelmia <3 :)

Elämäni suurin menetys

Se oli perjantai 13.päivä kun miun elämä meni sekaisin.

Menetin kaikista tärkeimmän ihmisen maailmassa.

Äidin.

Olin isäni luona kyläilemässa. Yritin äidille pari kertaa soitella kysyäkseni kuulumisia, muttei hän vastannut.

Tehdessäni lähtöä, juttelin isälle, että menen varmaan makuunista ostamaan vähän karkkia ja jos vaikka leffan vuokraisi. Lähdin kävelemään bussipysäkille, kun veljeni soitti.

-"Oletko kuullut äidistä mitään?"

-"En..oon mie yrittäny sille soitella, mutta se on varmaan sen miesystävän kanssa nii siks ei vastaa.."

-"Ei...Sanna..äiti on sairaalassa...sillä on aivoverenvuoto..."

Muuta en puhelusta muista. Käännyin kannoillani takaisin isän luo. Seisoin eteisessä lamaantuneena ja odotin, että isä lopettaisi puhelun kaverinsa kanssa.

Hän huomasi jo ilmeestäni, että nyt on joku hätä. Lopetti puhelun.

Istuin sohvalle. Selitin, että äidillä on aivoverenvuoto..veli soitti..täytyy päästä sairaalaan.

Isä hoksasi kyllä heti, mistä on kyse, mutta itse oli ihan pihalla.

Aloin selvittämään sairaalan numeroa, jonne soittaa ja kysyä miten äiti voi.

Silmissäni näin äidin sairaalan sängyssä istumassa. Silleen puoliksi istuvassa asennossa. Se typerä vaaleanpunainen sairaalan asu päällä. Äiti hymyili.

Löysin numeron. Soitin ja selitin asiani. Sain äitiä hoitavan sairaanhoitajan puhelimen päähän. 

Hän kertoi rauhallisella äänensävyllä, mitä oli tapahtunut.

En oikein ymmärtänyt. Aivoverenvuoto...tilanne on vakava...

-"Mutta..onks äiti hereillä?" -oli ainut mitä osasin kysyä..

-"Ei..hän on syvästi tajuton..."  hoitaja vastasi.

Aloin itkeä ja huutaa puhelimeen. Isä käveli viereeni. Hän tajusi.

Sain soperrettua, että tulen sairaalaan heti kun saan kyydin.

Isä järjesti kaverinsa viemään miut. Matkalla soitin äidin siskolle. Hänkin oli jo saanut tiedon.

Sairaalassa olosta en paljon muista. Sen vaaleanpunaisen asun sijaan äidillä olikin vihreä paita..vai oliko se sittenkin sininen? En mie muista.

Äidin hoitaja oli siinä vierellä. Hänen ilme kertoi paljon. Hän oli surullinen...Miksi?

"-Lääkäri kertoo sitten enemmän..."

Lääkäri tuli luoksemme ja kertoi, että  pään tt-kuvien perusteella äidillä oli aivojen keskellä laaja aivoverenvuoto. Hän oli ollut miehensä kanssa kävelyllä, valittanut huonoa oloa ja tuupertunut.

Ei voitu leikata.

Myöhemmin..en enää muista milloin..näin äidin miestä. Hän sanoi, että äiti oli aamulla aivan normaali. Oma iloinen itsensä. He olivat lähteneet kävelylle, mutta äiti oli alkanut voimaan pahoin. Mies oli istuttanut hänet hankeen hengähtämään. Äiti oksensi. 

"Soita apua.." olivat hänen viimeiset sanansa.

Äidille ei koskaan pitäny käydä näin. Äidin piti elää ikuisesti. Tai ainakin satavuotiaaksi, kuten hän itse uhosi.

En voi edes kuvitella sitä pelon määrää, mitä hän on tuntenut ennen kuin meni tajuttomaksi.

Ei hän halunnut kuolla.

Vaikka lääkäri kuinka selitti, mikä tilanne on..en ihan käsittänyt.

-"Mutta...voinko mie puhua äidille?"

-"Kyllä sie voit, mutta äiti ei vastaa.."

Sitten tajusin.

Hoitaja ehdotti meille, että sairaalassa on erillinen omaisten huone jossa voi olla. 

En ymmärrä, miksi en jäänyt. Halusin vain pois.

Perjantaina taisin mennä isän luokse. En voinut olla yksin.

Lauantaina pääsin jonkun kyydillä sairaalaan. Miten mie en tätäkään muista...?

Mutta sitten taas halusin vain pois ja menin serkkuni luo yöksi.

Sairaalassa pidin äitiä kädestä. Ihailin hänen kaulassaan ollutta korua, jonka olin hänelle ostanut.

Nyt se koru on miun kaulassa. Koru, joka oli äidilla hänen kuollessaan. Muisto.

Sunnuntai aamuna heräsin kun veli soitti. Äiti oli kuollut. Hänet oli siirretty teho-osastolta tavalliselle osastolle, sillä oli selvää, ettei hän tulisi enää heräämään. Luin lääkärin lausunnoista, että vielä lauantaina äiti oli kyllä reagoinut kivulle, MIKSI ETTE SITTE SAATANA TEHNY MITÄÄ ETTÄ SE HERÄIS? MIKSI OTITTE SEN KONEISTA IRTI? Hän oli sentään miun äiti...

Aamulla. Kello 7:05 hänet oli todettu kuolleeksi. Miks mie en ollu paikalla..miks en jääny pitämään äitiä kädestä. Hän oli sillon yksin. 

Olikohan se sitten samana päivänä vielä kun käytiin hakemassa äidin tavarat sairaalasta. 

Hänen riekaleiset vaatteensa. Paita ja rintaliivit hajalla. Ai niin..ensihoitajilla oli kiire. Oliko ne elvyttäny? No roskiin ne meni kuitenki.

Siihen aikaan kävin säännöllisesti psykologin vastaanotolla. En muista, milloin miulla olis ollu seuraava aika, mutta oli sanomattakin selvää, että miun piti päästä puhumaan hänelle. Pian.

Maanantaina aamusta soitin ja sainkin ajan samalle päivälle.

Menin psykologin huoneeseen. Istuin tuolille. Aloin itkeä. Se oli eka kerta kun itkin hänen vastaanotollaan. 

-"Mie pelkään, että teen itelleni jotain...sekoan ja joudun osastolle tai tapan itteni tai..."

-"Onko jotain tapahtunut..?"

-"Miun äiti on kuollu.."

-"Sanna..mie oon tosi pahoillani. Millon tää on tapahtunu?"

-"Eilen.."

Aloin itkeä entistä enemmän. Psykologi rauhoitteli ja sanoi, ettei ole vaarallista että itken.

Kerroin tapahtumista parhaani mukaan.
Varattiin uusi aika heti keskiviikolle. Varovasti psykologi kysyi, saisiko hän halata miuta. Annoin luvan.

Seuraavat kaksi viikkoa on melkolailla sumun peitossa. Aloin järjestellä hautajaisia. Veljestäni ei siihen ollut erinäisten syiden vuoksi, joten asioiden hoitaminen jäi miun harteille. Myöskään äidin sisko ei juuri halunnut osallistua. Eniten taisin apua saada serkultani. Hän oli mukanani pankissa, hautaustoimistossa yms yms ja auttoi selvittämään mitä lippulappuja piti minnekin toimittaa.
Kauhea paperisota. Sen muistan. Ei kakskymppisenä kuuluis omistaa oman äidin hautapaikkaa...

Vielä muutama muisto lisää ja olisit saanut mennä. Vielä muutama kuva albumiini. Edes yksi... (Anna-Leena Härkönen)

Sitäkään en muista, kun ensi kerran menin äidin asunnolle. Ketkä oli mukana? Mitä me tehtiin siellä?
Alettiin pakata tavaroita? Muistan miettineeni, mitä nyt muka voisin heittää pois kun äitihän tarvitsee niitä. Vaikkapa paistinlastaa taikka kahvimukia.
Mitä haluan ottaa itselleni?
Äidin yöasu. Siinä on  äidin tuoksu. Jokin pusero?
Jossain kohtaa tavaroiden pakkausta uuvuin. Menin äidin sänkyyn, peiton alle.
Tätini ihmetteli, mitä tein siinä? Sain vain sanottua "äiti.."
Äiti asui pienessä yksiössä. Sängyltä näki suoraan eteiseen. Eteisen naulakossa roikkui puseroita.
yksi niistä tipahti lattialle ihan ominensa. Tiesin, että äiti oli läsnä.

Yhtä usein kuin kuolinpäivääsi, palaan siihen kun näin sinut viimeisen kerran hengissä...

Ennen kun tämä kaikki tapahtui. Muistan, kun äiti pyyti miuta avukseen siivoamaan ja puistelemaan painavat matot. Onneksi ehdin auttaa häntä. Mitä syyllisyyttä tuntisinkaan jos olisin kieltäytynyt?
Viimeisinä yhteisinä hetkinä oltiin linja-autossa. Äiti jäi aiemmalla pysäkillä pois, vilkutti ja nauroi "ole kiltisti.." Silleen hän aina tykkäsi sanoa.
Onneksi viimeinen muisto on niin söpö. Onneksi emme jääneet riitoihin.

Ai niin...soitto vuokraisännälle..äidin koti oli yksityisen vuokraama. Hänen tililtään oli ehtinyt mennä jo ylimääräistä vuokraa suoraveloituksena. Tarvitsin ne rahat. Sanoin, että kämppä tyhjenee kyllä pian. Vuokraisäntä esitti pahoittelunsa ja sanoi, ettei ole kiire.
Kauan meillä meni että asunto oli tyhjä? Milloin ja mihin palautin avaimet?
Mihin kaikki tavarat menivät, mitä en itse ottanut? En muista. En pysty muistamaan.


Pahinta on se,että vaikka olisin kuinka reipas,sinä et tule takaisin...

Missä järjestyksessä kerroin tapahtuneesta ja kenelle? Ainakin ystäväni luokse menin jonain päivänä tädin kyydillä. Milloin se oli?
Ainakin häntä pyysin kanssani siunaustilaisuuteen.
Jonain päivänä tapasin äidin miesystävän. Hän oli surun murtama ja kertoi tapahtumista.
Miten hän on selvinnyt? En tiedä...Ne mielikuvat tapahtumista on kamalat. Entä jos itse olisin ollut paikalla? Onneksi silloin äiti ei ollut yksin vaan rakastamansa ihmisen kanssa.

Tästä on yli kymmenen vuotta nyt. En mie tätä unohda ikinä. Surun kanssa on oppinu elämään. välillä se on ihan ok, välillä se iskee kuin puukko. Kuin joku repis sydäntä rinnasta.
On niin iso ikävä.

Sinä olet särkenyt minut.Minut tappaa se,etten koskaan enää saa kuulla kun naurat...

Äidin piti nähdä niin paljon. Miun kanssa. Meidän kanssa. Elää ja olla onnellinen kaikkien kokemuksiensa jälkeen. Jopa miulle tämä oli liikaa.
Psykologikin sanoi silloin vain ajatelleensa, ettei Sannan olisi enää tätä tarvinnut kokea.

Hautajaiset? Ne saatiin järjestettyä. Siskopuoleni häpäisi ne olemassaolollaan, muttei miulla ollut voimia estää. Kuten ei sillonkaan kun hän miehensä kanssa tuli väkisin äidin asuntoon.
Täti järjesti kahvitukset kodissaan. Pakenin serkkuni huoneeseen.
Nauroin hysteerisesti kun totesin "ja pappikin sai kahvia juodakseen.."
En muista, pakoilinko vieraita koko sen ajan. En tiedä.

Hautajaisten jälkeen olen kauhuissani. Sinut otettiin minulta pois. 
Minä menetin sinut.
Se on minun elämäni suurin menetys. Kuulitko?

Olin jossain kohtaa päättänyt ottaa tatuoinnin äidin muistoksi. Tämän sain toteuttaa 8 vuoden odotuksen jälkeen.

Alkuun näin äidistä paljon unia. Osa oli hyviä. Osa jopa pelottavia.
Muistan yhden unen, jossa tunsin, että äiti oli tullut hakemaan miuta. En lähtenyt mukaan.
Jossain unessa taas äiti itki ikäväänsä ja kaipasi takaisin meidän luo....

Meillä oli äidin kanssa lämpimät välit. Hän kävi luonani jonkin verran kylässä ja juuri sen takia en enää kestänyt asua samassa asunnossa, missä olin äidin kanssa viettänyt aikaa. Kun sain kerättyä hieman voimia, niin hain uuden asunnon ja muutin pois. Se tuntui ehkä vähän kuin uudelta alultakin.
Kun äiti lähti, oli Tammikuun 15. Kun muutin, oli Kesäkuun alku. Helpotti hieman.

Muistan äidin nyt ja aina. tatuointi kertoo tiivistetysti ikävästäni. Kuvat seinällä ja albumeissa.
Muistot mielessä. Kirjeet, kortit....
Äiti rakasti miuta maailmassa eniten ja halusi, että miusta tulee vahva. Sitä olen pyrkinyt olemaan.
Ei äiti haluais, että rämmin masennuksen suossa ja surkuttelen elämää. Miun tarvii mennä ja elää.
Ja niin olen tehnyt. Mennyt kokoajan eteenpäin. Vahvistunut.
Ja voin olla varma, että hänkin olis ylpeä.
Vilkuttaakohan äiti nyt tuolla jos katson ylös? Ehkä...


Kun minä kuolen, toivon että sinä olet ensimmäisenä minua vastassa...

"I think you hear me
I think you`re right there
that`s why I have no fear
I wish you could see that I`m okay
your words they took me far
I wish you could see that I`m okay
that I am moving on"

-Krista Siegfrids-