Lupa olla ylpeä?

Kyllä.
Ylpeys yleensä ajatellaan jotenki tosi negatiivisena juttuna. Tosin onhan sillekin rajansa, ihan nokka pystyssä ei joka paikkaan kannata sännätä.
Mutta ylpeys siitä, mitä sie ite oot saanu aikaan. Rohkeutta näyttää ja tunnustaa olevansa ylpeä jostain omasta saavutuksestaan.

Kyllä just nyt mie omalta osaltani voin puhua painon pudotuksesta ja siitä kimmokkeen saaneena kehoni muokkauksesta.
-Kehitys loppuu tyytyväisyyteen.- Niin ne väittää.
Ja kuka nyt koskaan ikinä olis täysin tyytyväinen..ööhmm..mihinkään?
Miullakin on ne hyvät hetkeni, kun voin olla ylpeä itsestäni. Esimerkiks eilen huomasin, että perhana!
Miullahan on aika kivat reidet ja olkapäät.
Ja arvatkaa mitä? Ihan kuulkaa itte oon niitä muokannu ;)

Se, mikä miuta ehkä vähän korpee, on se kun just tällaset  fitnessperseilijöiks leimatut on sitten olevinaan myös hemmetin itsekkäitäkin kun siitä omasta kehityksestä otetaan niitä selfiebelfieitä ja jaetaan someen.
Jos siulla on hemmetin hyvä fiilis ja tunnet iloa siitä, mitä oot tehny nii miks siitä ei sais ottaa kuvaa ja näyttää toisille? Ilman, että siuta pidetään itsekkäänä?

Ihan samalla tavalla sie voit jakaa kuvia siun käsitöistä, puutarhaistutuksista, puurakennelmista, autorempoista....ja ah niitä ihania ruokakuvia joita nyt toki itsekin napsin ;)

Siis se, että sie oot ite tehny jotain, siulla on hyvä mieli siitä, olet ylpeä aikaansaannoksesta niin ota vaikka viiskyt kuvaa perhana! Jokaisesta eri kulmasta :)
Se ei tee siusta yhtään sen enempää itsekkääks tai liian ylpeeks.
Sie oot kokenu onnistuvas ja se on hyvä juttu.
Sillä ei ole väliä, onko kuva siitä kuukauden kestäneestä pitsinnypläyksestä tai hyvin muokatuista olkapäistä. Se on siitä siun omasta jutusta.

Tätäkin aihetta aloin miettimään ihan just sillä, kun itselle tuli olo onko miulla oikeus olla ylpeä?
Ilman, että saan leiman otsaani. Ehkä jopa omaan korvaan kuulostaa hassulta kun tutkailee noita räpylöitä ja voi todeta niiden olevan jo ihan kivat. Omalla työllä ansaitut.
Mut perhana. Niinhän se on. Ei kukaan ole miun puolestakaan tätä tehny nii totta hitos saan pullistella habaani ja vaikka todeta toisille: "KOKEILE!"
Se ei tee miusta yhtään sen huonompaa ihmistä.
Yhtälailla mie olen ilonen toisten tekeleistä  kun sie vaan itte muistat olla myös ylpeä <3

Mitä tämä vaatii?

No hemmetin vahvaa itsekuria nyt ainankin :)

Eikun oikeesti. Mie oon nyt tässä reilun viikon ollu "kanariisi"-linjalla ja oon pohtinu entistä enemmän näitä ruokailuhommia.
Itsekin aikoinani laihdutusta aloitellessa en alkuun ymmärtänyt, miten suuri rooli puhtaalla ruokavaliolla onkaan kun aletaan puhua fiksusta laihduttamisesta.

Oon varmaan joskus jossain maininnut, että tulihan sitä lenkkeiltyä ja kuntosalilla heiluttua ennen laihdutuksen "virallista" aloittamista,mutta tuloksiahan ei juuri tullut kun söin miten sattui.

Onhan tää aihe ennenkin herättänyt ajatuksia ja keskustelua, mutta jostain syystä tää on nyt just tällä hetkellä aika kovin pinnalla. Varmaan just siks kun haikailen vaan irtokarkeista ;)

Mutta tosiaan. Mie tuossa välillä söin ns.vapaammin ja heti sain nestehöttöä kerättyä itseeni. Nyt kun aloin syömään taas ohjeiden mukaisesti, niin pöhöä on hävinny viikossa -800g.
Tätä settiä miun olis nyt tarkotus vetää vielä tovi, katsotaan kuin miun käy.

Kyllähän sitä välillä tulee ajatuksia, että onko miun nyt tosiaan ihan pakko ja onks tässä taas mitään järkee. Mutta hei! Mie haluun nyt edes yrittää. Ja olin tähänkii jo päättäny tehä sen verra poikkeusta, että yksi kerta viikossa on ihan ok syödä muutakin kuin ohjeen mukaista ruokaa.
Se ois sit se sellanen miun ikioma cheat meal :) 
Tulee ehkä vähän sellanen -ihmiskokeilija-olo, mutta jos tää tuottaa tulosta nii mikäs siinä.
Ollaan sitten typeriä nirppiksiä kun ei leipääkään oteta sen kahvin kaverina.

Ja tääkin on sellanen, mitä ei toiset tajua jos ei ite kokeile. Jos ei oo sitä itsekuria niin sitten on turha valittaa paskaa kuntoa jos ei asian eteen mitään tehdä.
Kyllä, itsekin olen ollut siinä samassa perhanan veneessä "että ois kiva laihtuu mut miks siihe ei oo mitää ihmepillerii/en mie voi päästää irti herkuista/napostelusta..." ja muuta liibalaabaa..
Se, että oon ite kokenu tuon melkee 30vuotta kestäneen syvän suon, koen oikeudekseni asiasta puhua ja tiedän todellakin kokemuksesta, että kaikki tollanen on vaan typerää selittelyä.
Jos en asiasta mitään tietäis nii pitäisin kyllä suuni kiinni.

Ja ei. Tämä ei vieläkään ole miulle millään tavalla helppoa ja itsestään selvää.
Puhdas ruokavalio on tottakai tullut jäädäkseen ja tiedän sekä osaan tehdä ne fiksuimmat valinnat. Mutta KYLLÄ miekin taistelen itseni kanssa, jos en nyt päivittäin niin viikottain.
Kaipaan niitä naposteluja ja herkkuja ja sitten kun niiden aika niinsanotusti on, niin sitten mie niitä syön.
Raja on kuitenkin niin häilyvä. Miulla on myös pelko siitä, että annan itselleni liian vapaat kädet ja sitten ollaan herkkukierteessä.
Pulska-Sanna kummittelee vielä ja ajoittain kuolaa kaupan karkkihyllyn äärellä tai miettii sipsihyllyn ohi kulkiessaan, että miltähän ne juustonaksut nykyisin maistuu.

Muistan jokin aika sitten kun omineni nykäsin pussillisen karkkia ja nukahdin sokeriähkyssä sohvalle. Oliko hyvä veto? No ei todellakaan :D
Olo oli meinaan varmaan yhtä rapea kuin olis karkkien sijasta ottanu muutaman drinksun ja sammunu.
Mutta siis kyllä. Mie yhä edelleen pystyn herkkupersemättöjä napsimaan, mutta en halua tuottaa itselleni sitä pahaa oloa mikä niistä lopulta seuraa. Siksi olen tarkka. Siksi pyrin tekemään herkkuhetkistäni ainutlaatuisia, että todellakin sitten nauttisin siitä.
Eli tiedoks, kaiken tän keskellä miekii oon vaan ihminen joka tykkää "epäterveellisistä herkuista".

Jos jollekin on ihan ok syödä joka kerta pullaa kahvin kanssa tai ylipäänsä ruokailla vaan kerran, kaks päivässä niin siitä vaan. Sillä miullekin on ihan ok syödä 5-6kertaa päivässä ja joskus jopa punnita se ruoka, mitä lautaselleni laitan.
Mie en todellakaan tuomitse kenenkään ruokailutapoja. Miulle on pääasia, että ihminen itse olis tyytyväinen omaan itseensä ja siihen, mitä tekee.Ennen mie en todellakaan ollu. Mie kärsin omasta olomuodostani.
Vaati töitä päästä tähän. Vaatii myös töitä nähdäkseni myös jatkossa sen, mitä oon tehny.

Olipa kyllä taas sekavaa tekstiä. Ehkä tässä oli joku punainen lankakin. Kunhan naputtelin aamupuuroa odotellessa.

Sekavuudet jatkuu

Tällä hetkellä on niin monen monta juttua päässä, etten oikein tiedä mistä kirjottaisin, mistä alottaisin ja miten osaisin kiteyttää tämän kaiken.

Hmmh.
Alotan vaikka sillä, miten helvetin hyvältä miusta tuntuu, kun olen löytänyt saleilusta ja liikunnasta sen oman juttuni. Vaikka se välillä ottaakin ohimoon ja  tuntuu raskaalta, niin sitten vaan on otettava itteensä niskasta ja levättävä.
Nyt kun viime aikoina tää työttömyys on ollu iso ahdistustakin tuottava tekijä, on tärkeetä, että miun elämässä on kuitenkin jotain hommaa, mikä on se miun juttu ja pitää jokseenkin järjissäni.
Viime aikoina on ollu vähän muutakin hässäkkää, mutta juuri tällä hetkellä nekin alkaa selviämään.
Toivon niin.

Mie oon kovasti myös miettiny tätä ulkoistakin olemusta ja sitä, mitä miun muutos on saanu kaikkinensa aikaan.
Jos mietin aikaa taaksepäin, niin olin niin paljon muutakin kuin iso. Lihava. Sanoisin, että ehkä jopa säälittävä ihmisperse.
Miks mie en vaan tajunnu sitä? Miks mie annoin tuhota itteeni kaikki ne vuodet?
En ymmärrä. (ja nyt morkkistelen ylimääräisestä nahasta,jota venytin melkee 30vuotta ja näen itteni ajoittain samoissa mitoissa kuin ennen..)
Siis ku just nyt tällä hetkellä mie koen asian silleen, että jos miettii menneisyyden Sannaa, se asteli johonki huoneeseen ja oli jotenkin..Häpeissään ehkä? Vähän sellanen "anteeks että oon olemassa" ja koin jääväni aina kaiken ulkopuolelle koska olin Lihava.

Nykyään samassa "huoneeseen astelutilanteessa" saatan olla vieläkin ujo, mutta se mitä koen korvien välissä on jotain paljon suurempaa kuin ennen. En pyytele anteeksi olemassaoloani. Saatan alkuun katsella/kuunnella vierestä, mutta miun tunteet on paljon vahvempia. Mie uskallan.

Mie olen sama -sekopäinenSanna- kuin ennenkin, mutta nimeonomaan se sellanen ehkä mateleva asenne on kyllä mielestäni tiessään.
Tokihan vieläkin epävarmuuden hetket nostaa päätään, muttei ne lannista miuta. Eivät polje maahan.

Miun koko elämä on ollut sellasta liian paljon, liian varhain meininkiä, että en itsekään ole tottunut siihen. Tai ehkä olen. Ehkä en. En tiedä. Tiedän vain, että asiat menevät aina juuri noin. Eikä mikään ole itsestäänselvää...

Mie oon ehkä aina jollain tapaa ettiny itteeni ja varmaan tuun tekemään niin koko loppuikäni. Oon taistellu. Tehny töitä haluamieni asioiden eteen. Puolustanut.
Koskaan en kuitenkaan ole lakannut haaveilemasta.
On ollu paljon pahaa, mutta on ollu paljon hyvääkin.
En ole syntynyt kultalusikka hanurissa, mikään ei koskaan ole tullut valmiina.
Olen menettänyt, mutta olen myöskin saanut.

Tällä hetkellä. Tänä päivänä. Mitä miun fitnessperseilyyn tulee, mie yritän.
Jumankeuta mie yritän. Mie oon ollu väsyny ja surullinen, koska oon niin yksin tän homman kanssa. Tai näin mie koen. Mutta ei siitä sen enempää.
Mutta en myöskään voi lakata taistelemasta. Menemästä sitä kohti mitä haluan.
Mie en yhtään tiedä, mitä tulen vielä saavuttamaan ja missä ajassa.
Sen tiedän, että olen välillä hukassa, mutta kuten sanottua en anna periksi. Jarrutan kyllä. Välillä.
Eihän miulla perhana ole vaihtoehtoja.

Mites se kevät?

Mie oon aina jotenki ihmetelly sitä, kun ihmiset valittelevat kevätväsymystä ja vanhustyötä joskus tehneenä huomasin, että etenkin kevään korvilla vanhuksia myös menehtyi. Tuntui, että heikoimmat eivät jaksaneet enää taistella.
Itse koin aina kevään olevan aina jonkin uuden aikaa ja toivoinkin, että kevät piristäisi, eikä juuri päinvastoin, masentaisi ja väsyttäisi.

Nyt kun itse olen tämän kevätväsymyksen kourissa, niin olen siitäkin ihmeissäni.
Tai ehkä en ihan tiedä voiko tätä nyt niinkään kevätväsymykseksi kutsua. mutta ajankohta nyt vaan on osuva. Ja blaah.
Pari viikkoa sitten huomasin itsessäni näitä oireita ja päätinkin vähän löysätä liekaa, mutta silti, kaikesta huolimatta olen hämilläni ja ehkä jopa hieman pettynyt itseeni kun koen, etten ehkä pääsekkään tästä noin vaan irti.
Tokihan tämä nyt on ns.monien tekijöiden summa, joita en tässä blogissa lähde erottelemaan, mutta lopputulema tosiaan on se, että miun mieli ja kroppa on jumissa.
Väsyttää ja stressitasot ovat aika korkealla.
Vähän tuolta eräältä foorumiltakin kyselin vinkkiä, kun alkoi jo omat ruokailutkin epäilyttämään.
Nyt jatkan sitten eräältä saamani ohjeen mukaan, eli hetkellisesti nostan kaloreita ja tutkiskelen vaikuttaako se miun tekemiseen mitenkään.
Vaatihaan tuo pientä laskeskelua vielä, mutta jos pienillä muutoksilla on mahdollisuus saada tuloksia aikaan niin pakko se on lähteä kokeilemaan. Pohjimmiltaan kuitenkin haluan voida hyvin enkä vain olla väsynyt kokoajan ja itkeä sitä kun mikään ei suju.

Tämän viikon salitkin olivat aika heikoilla. Pari suht hyvää treeniä sain tehtyä ja lauantainen treeni meni melkolailla harakoille, sillä kesken treenin meinas migreeni heittäytyä päälle.
Onneksi kannan salilaukussakin särkylääkkeitä, joten nappasin pari pilleriä ja menin salin verryttelyalueelle venyttelemään ja muutenkin rauhoittumaan. Olo helpottui hieman ja yritin vielä treenata, muttei siitä mitään enää tullut joten kotiinhan se oli lähdettävä häntä koipien välissä.

Miulla on tuo niska-selkäosasto ollu aika heikossa hapessa ja kovasti tässä nyt kolmena edellisenä päivänä on saunottu ja hölväilty erinäisiä voiteita ja venytelty, että etenkin nuo migreenit rupeis vähenemään.
Tokihan edellinen hierojalla käynti oli iso bonus, jota tarviais lisää, mutta...se on taas ja jälleen se kustannuskysymys mikä moisen estää tässä kohtaa.

Tähän kaikkeen kun vielä lisää "ylimiettimisen", niin sekin verottaa. On uuvuttavaa keskittyä omiin virheisiin ja siihen, mitä ei ole vielä  saavuttanut. Vaikka välillä on niitäkin hetkiä, kun hoksaan mistä on tultu, niin se ei kuitenkaan kanna miuta eteenpäin. Armollisuutta. Rohkeutta.
Sitä mie tarvitsen. Ja nimenomaan Rohkaisua. 


Että tällaista uupumista edelleen sitten. Kyllä mie täältä nousen, sen tiedän, mut se varmaan ottaa aikansa nyt.

Tukea,dieettiä,mittausta...

Tätä kun nyt aloin naputtelee, niin samantien tuli jotenki mielenvikane olo.
Ajatukset tähän kirjottamiseen lähti ihan siitä, kun mietin mikä miun tämän hetken meininki on. Miulla on ehkä liikaa aikaa ajatella ja muutenkin kun sorrun yliajatteluun, niin paketti on aikalailla valmis.

Muistan kun joskus lähin siitä ajatuksesta, että pitäs saada kymppi pois. No sehän lähti. Tuplana.
Tavotteet on muuttunu matkalla. Välillä mietin, miten hienoa on kun voi itsekin sanoa näyttää terveeltä ja tilastoissakin näyttää kivalta.
Välillä taas on luja tahto ja halu saada kiristeltyä vielä pari kiloa, että omaaki silmää miellyttäis.
Ja kyllä, tää on sitten se juttu kun miut leimataan ulkonäkökeskeiseks ja itsekkääks.

Oon nyt neljättä viikkoa dieetillä, joskin monien asioiden summana hommat meni pieleen ja ihan syömättömyydellä miusta lähti 1,5kg painoa viikossa. Kunhan tässä taas palaillaan normaalin syömisen pariin, niin varmaan kilot tulee ihan heittämällä takas.

Itse en edelleenkään haluis tehdä syömisistäni sen suurempaa numeroa, mutta on ollu hetkiä kun tuntuu että toiset tekee sen miun puolesta.
Se mitä eniten ehkä kuulee on se, miten hankala voin olla ja "ethän sie mitään syö kun mikään ei kelpaa..". Kyllästyttää. Raivostuttaa.
Näitä nimenomaisia lauseita en ole hetkeen (onneksi) kuullut, mutta jotenki ne vaan nakuttaa tuolla takaraivossa kokoajan ja ne saa kyseenalaistamaan tän miun oman tekemisen, että onko miun sittenkään pakko? Tarviiko miun?
No totta helvetissä tarvii ja on! Tää on se miun juttu ja miun on ne valinnat oman elämäni eteen tehtävä.
Ei se tarkota sitä, että vaikken kisalavoista haaveile, ettenkö vois olla kurinalainen ruokailuiden ja treenien suhteen. Tää on se mitä mie kuitenki tarviin.
Ei tää oo helppoo, etenkii ku todellakin tuntuu siltä, että ne ihmiset on niin harvassa, ketkä millää tapaa jaksais tätä seurata.

Tottakai mie nyt "tarvittaessa" osaan tehdä poikkeuksia, mutta en mie jatkuvasti jaksais olla niitä tekemässä ja mutustamassa ylimääräisiä suupaloja koska täytyy.

Mutta se siitä. Kävin eilen hierojalla ja siinä samalla hieroja nappas miusta rasvaprosentin pihdeillä :D Oli aika huimaa, mutta olin selvitelly juttuja ja tullu tulokseen, että se vois olla kaikista armottomin keino saada selville mitä tuolta nahkan alta löytyy niin päätin ottaa riskin.
Tulos oli "ihan kiva", eli 24%.
Juteltiin, että voidaan myöhemmin sitten mittailla uudestaan ja katsella mistä se miun suunnittelema pari kiloa on sitten hävinnyt.

Mutta tällästä tänään. Tähän hetkeen.
Itsekäs nirppanokka kuittaa.

Mitä tehdä?

Alkaa taas uupumus nostaa päätään. Välillä ajattelin, että tää on vaan ohimenevää, muttei se nyt tässä kohtaa vissiin sitten ole.
Salihommat...mie en vaan saa itestäni irti. En mitenkään.
Millon viimeks oli voittaja fiilis kun salilla kävin? No perjantaina kun kaverin kanssa vedettiin se olkapääsetti, mutta ominee käydessä..en muista. Surullista.

Enemmä niuta on alkanu houkuttaa ulkoiluhommat, no sinänsä ei ihme kun alkaa kelit olee aika kohillaan. Oon myös miettiny, että jos lompakon nyörit antas periks nii kävis muutaman kerran vaikka uimassa ja keskittyis lihashuoltoon enemmän.
En mie voi itteeni pakottaa salille jos ei nappaa.
Tai siis..äh. Nappaa kyllä, mutta mie en vaan jaksa.

Mietin, että jos ottas ens viikon huilii, tai miks en ottas sitä niinku heti? En tiedä sitäkään.
Ku tulee jotenkii luovuttaja olo jos päädynkii pitää taukoa ja teen ihan kaikkee muuta sitten hetken aikaa. Eihän sen tarvi olla kuin muutama päivä, tai vaikka viikko.

Kun tuntuu vaan, että enemmän itkettää tää oma saamattomuus. Tuntuu turhalta mennä salille kun ei saa annettua itsestään kaikkea.

Säälittävä ihmisperse kiittää ja kuittaa. Keskittyy kaikkeen muuhun nyt.

P.S dieetti ei silti lopu...ei huolta ;)

"Sanna on niin fitness..."

Nii. Mitä tuoho nyt sanois?
Äh. en mie ala eriksee erotteleen sitä, mikä on kenenkii mielestä fitnesstä.
Se, mitä mie omasta mielestäni teen, on itsestä huolta pitäminen. Kun kuitenkaan niin ei ole ollut aina, niin nyt miun tarvii sitä tehdä.

Tuon otsikon mukaisen lauseen vaan kuulin erään toverini suusta, kun hän taas intoutui puhumaan siitä, miten hän muistaa sen ison Sannan ja miten selkeesti hän näkee miussa sen muutoksen.
Itse en kuitenkaan koe olevani mikään fitness. Vaan uusi, energisempi, hyvinvoiva Sanna.
Aikoinani tajusin ottaa sen niskaotteen, laihduttaa ja monien mutkien jälkeen ollaan nyt tässä.

Mie menin tänkii homman kanssa siinä mielessä pohjalle, kun väsytin itteni ja sitten olikii mieli ja kroppa jumissa.
Nyt taas kaikki on toisin ja suhteellisen hyvillä fiiliksillä tässä on yritetty viedä dieettiä eteenpäin.
No tokihan mie kuulin myös siitä, ettei tässä kropassa kuulema ole paljoa mistä pudotella mutta niinhän se onkin. Toistan ehkä itseäni, mutta tosiaan se kiristely on "nyt se juttu". Ei vaakalukema.

Kyllä tästä kropasta täytyy muotoa löytyä, silleen hyvällä tavalla ;)

Vähän on kyllä huonokin juttu, kun tuntuu ettei ole "muuta elämää" nyt kuin tuo sali ja dieetti. Tokihan miulla on miesystävän kanssa puuhailut ja ystävät, mutta työ on se,mitä kaipaan.
Sais vähän enemmän järkeistettyä tätä arkea ja kalenterissa lukis muutakin kuin ne treenit. Haku on päällä, mutta vielä ei ole tulosta tullut.
Noh, ei auta muutakuin toivoa että vielä jonain päivänä asiat siltäkin osalta alkaa järjestyy.

Eilen pääsin erään toisen kaverin kanssa tekemään olkapäätreeniä. Otettiin vähän mallia pt Vatasesta ja lähetti tekemään. Kyllähän tuo perille meni, sitä ei voi kieltää. Monessa kohtaa olisin antanu jo periks jos yksin olisin vääntäny,mutta onneks oli toinen tsemppaamassa vielä niihin viimosiin rutistuksiin. Tollaset treenit kyllä kannustaa jatkamaan :)

Toinen hyvänmielen juttu oli myös se, kun eräs ihminen jonka "tunnen" vain facebookin kautta, lahjotti miulle liukuesteet kenkiin. Kovasti olin haaveillu jo lenkkeilyistä kun nuo kelitkii alkanu olla kohillaan, mutta sen verran ollu liukasta, ettei uskallus ole riittänyt ainakaan kovin vauhdikkaisiin tassutteluihin. Tosiaan tää kyseinen "tyyppi" (sori tyyppi jos luet tätä ;) ) sanokii miulle, että vois tyrkätä miulle postiin liukuesteet kun hänellä itsellä ei ollut tarvetta.
Ehkä vähän meinas leuka tipahtaa siinä kohtaa, että miten joku voi olla noin kiltti ja ihana? Sanattomaks veti kyllä.
Tänää pääsinkii sitten kyseisiä vempeleitä testaamaan kevyellä ulkoilureissulla eikä yhtään hirvittäny niin paljon noilla jäisillä kaduilla mennä. Kiitos vielä <3

Et ei kait miulla taas tältä erää muuta?.. Vielä tuo selkä, etenkii hartiaseutu kipuilee, että sen kanssa on saanu varoa ja ihan omalle hierojalle pääsen vasta reilu viikon päästä.
Eli kotihoidoilla mennään siihen asti.