Lunta ja tunnelmointia

Tää on sit vähän erilainen blogipäivitys...

Tänään pysähdyin työpaikan pihalle ihailemaan lunta.
Tuli jotenkii tosi paljon parempi olla.
Tää joulunalusaika on miulle vuodesta toiseen ihan yhtä raskasta. Jotenki ahdistaa kaikki se hehkuttaminen ja ilakointi ja kaikenmaailman koristelut.
En mie edes muista, millon olis jouluna ollu kivaa.
Ehkä lapsena?
Mutta, silti mie kaikesta huolimatta uskon, että tästäkin selvitään ja sitten mie jaksan taas paremmin.

Kävin äsken myös pienellä iltakävelyllä. Millonhan viimeks olisin käynyt oikeasti ihan vain kävelyllä? En muista. Lumi tekee ihmeitä, teki mieli lähteä haukkaamaan raitista ilmaa.
Kesken matkan vaan tuli apeus. Maailma näytti taas niin kauniilta, enkä saanu jakaa sitä hetkee kenenkään kanssa. (soitin sitten ystävälle ja puhelusta kehkeytyi molemminpuolinen avautuminen, normi..)

Näistä sitten tulvi lisää ajatuksia siitä, että mie oon aina ollu ns. enimmäkseen ulkopuolinen.
En koe, että kukaan tälläkään hetkellä miun läheisistä näkee maailmaa silleen niinku mie.
Mie haluun nähdä ja kokee asioita, jos miulla olis rahaa nii mie haluisin nähä paljon muutakin kuin tän (joskus tylsältä tuntuvan) kotikaupungin.

Harvoin tulee hetkiä, joihin koen kuuluvani. Mutta kun niitä tulee, pidän niistä tiukasti kiinni ja painan ne muistoihini.

Ajauduin myös miettimään, että "Hei! Miehän oon tehny jotain oikein kun sain sijaisuuden tykkäämästäni työpaikasta!" Eihän se ole kuin kolmen viikon pätkä, mutta silti. MIE olin se, jota siihen hommaan pyydettiin. Jos olisin ollu ihan paska nii ei ois pomo paljoo kyselly ;)

Ja taas olemattomasta aasinsillasta toiseen..
Mie vaan haluun olla ihan yhtä tärkee niille, jotka miulle merkitsee eniten.
Mie haluisin luottaa itteeni, uskoo siihen, että mie oon perhanan vahva.
Miun on välillä pysähdyttävä miettimään, mistä mie oon tullu tähän, sitten vasta tajuan, mitä tää elämä on ollu ja mitä mie oon saanu aikaan.

Miks koen silti niin perkeleesti epävarmuutta? Tahto näyttää "kyllä minä pärjään" on voimakkaampi.
Koen asioita ihan tosi vahvasti. Ja miusta se on hyvä. Se todistaa, että oon elossa.
Se näyttää sen, ettei mikään ole miulle itsestäänselvää ja asioiden eteen on tehtävä töitä jos haluaa jotain saavuttaa.
Se, että ymmärtääkö miuta kukaan? Mie en oikeesti tiedä. (ei kuulema ainakaan se, jota haisuliksi kutsun ;) )

Se, miks aina soimaan itteeni ja en muka ole missään onnistunu? Hitot. Sen sais unohtaa :)

Kuten tekstin alussa sanoin, tää joulunalusaika ei ole helppoa. Ehkä just siks mietin taas tällasia sekavuuksia. Mie oon taas taistellu liian pitkään kuntoilujeni kanssa ja nyt epävarmuus nostaa päätään.
Mutta silti, kaikesta huolimatta, mie ootan huomista hierontaa, tulevaa yövuoroa, uusia hymyjä..